Naiseuden merkitys

Näin Naistenpäivän jälkimainingeissa minäkin aloin pohtimaan, mitä naiseus merkitsee minulle.

Minulle naiseus merkitsee eniten äitiyttä, mutta olen myös onnellinen siitä, että voin olla aidosti rohkea, avoin, herkkä ja itsenäinen nainen. Tämä blogitekstini kertoo paljolti äitiydestäni, minulle tärkeästä osasta naiseutta ja varsinkin äitiyteni alkumetrien vaikeista hetkistä, joista olen ponnistanut ylös. Jollain lailla uskon, että vain nainen selviää äitiydestä. Korostan kuitenkin, että naiseus on muutakin kuin äitiyttä ja kaikki naiset eivät halua olla äitejä ja valitettavasti osa naisista ei saa mahdollisuutta olla äiti, vaikka haluaisi.

Mutta pitemmittä puheitta, mennään suoraan aivan äitiyteni alkuun. Kukaan ei kertonut minulle etukäteen, että siinä vaiheessa, kun teen positiivisen raskaustestin, alkavat myös pelot: Onko vauvalla kaikki hyvin? Mitä voin tehdä ja syödä, etten vahingoita vain vauvaani? Liikkuuko vauva? Miten synnytys sujuu? yms. Minun pääni täyttyi jo heti raskauden ensimetreillä monenlaisista peloista. On toki luonnollista, että jokaisella tulevalla äidillä on pelkotiloja, mutta minun pelkoni alkoivat hallita elämääni ja täyttivät täysin pääni. Vieläkin onnistun välillä uppoutumaan pelkojeni maailmaan, mutta vuosien varrella olen myös oppinut väistelemään pahimpia pelkojani.

Pelkojen lisäksi kärsin voimakkaasta raskauspahoinvoinnista koko raskauden ajan. Alkuun oksensin päivisin ja loppuraskaudesta oksentelu siirtyi öihin. Jatkuvasti korvissani kaikui, että raskaus ei ole sairaus, mutta kyllä se minulle sitä oli. Jos oksentaa pahimmillaan 16 kertaa päivässä ja ei voi mennä edes ruokakauppaan, kun siellä haisee erilaiset hajut, niin kyllä se vaan tuntuu sairaudelta. En voinut edes lukea aikakauslehtiä, koska niissä oli ruokakuvia tai voimakas painomusteen haju ja silloin oksennus taas tuli. Yhden kerran oksensin myös lattialle, kun en ennättänyt vessaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, olin pahoinvoinnin lisäksi jo raskauden aikana syöksymässä hyvää vauhtia masennuksen ja ahdistuksen kouriin. Silloin olisin kaivannut rinnalleni viisasta ja vahvaa naista, joka olisi kertonut, että kaikki kuuluu asiaan, äidiksi kasvetaan, kukin tavallaan.

Vauvan synnyttyä masennus sitten imaisi minut sisäänsä täysin. Olin luonnollisesti hämilläni kaikesta: synnytyksen jälkeisestä vuodosta, imettämisestä, yövalvomisista, kolmen kuukauden koliikista ja jopa vauvan ulkonäöstä. Halusin olla myös hyvä äiti ja imettää lasta kuten hyvä äiti muka tekee, vaikka pelkäsin imettämistä ja se sattui minuun fyysisesti. Huolehdin myös liiallisesti saako vauva ruokaa tarpeeksi. Välillä itki vauva ja välillä äiti, pahimmillaan molemmat. Loppujen lopuksi olin helpottunut, kun lääkäri käski lopettamaan imettämisen ja aloittamaan hoitaa itseäni. Melko syvällä olinkin ollut ennen tätä hetkeä. Pahimpina päivinä toivoin oikeasti vain kuolevani, mutta samalla pelkäsin kuolemaa, koska silloin vauva olisi jäänyt ilman äitiä. Olin järkyttynyt siitä, miten niin luonnollisesta ja ihanasta asiasta kuin vauvan odottamisesta ja saamisesta, olikin tullut minulle elämäni siihen astisista kokemuksista vaikein.

Alkuun olin todella syvissä vesissä ja synkkien ajatusten valtaamana. Henkinen kuormitus alkoi vaikuttaa myös fyysiseen puoleeni ja kehoni alkoi kärsiä hyvin erilaisista vaivoista. Fyysiset oireet olivat hurjan pelottavia. Näihinkin hetkiin olisin myös tarvinnut viisasta ja vahvaa naista tuekseni.

Synnytyksen jälkeinen masennus on mielestäni edelleen meillä Suomessa kielletty puheenaihe, vaikka se tunnistetaankin jo paremmin kuin ennen. On hävettävää kertoa, että kaikki ei ole hyvin, kun oletus on äitiyden ilosta ja onnesta. Masennusta ei pitäisi hävetä ja siitä pitäisi voida puhua avoimesti, ei kukaan äiti ole aiheuttanut tilaa tahallaan itselleen.

Vaikka vierelläni ei ollutkaan äitiyden alkumetreillä viisasta ja vahvaa naista, olen saanut kasvatettua lapseni jo aikuisuuden kynnykselle ja heissä ei ole onneksi mitään pahoja lapsuuden traumojen merkkejä, vaan he ovat fiksuja ja hyvinkäyttäytyviä teinejä. Voin sanoa, että olen itse myös kasvanut äidiksi. Nämäkin alkuajan vaikeudet ja epävarmuudet ovat kasvattaneet minua äitinä ja myöskin naisena. Olen tarvinnut ne hetket äidiksi kasvaessani.

Me naiset teemme ison ja mahtavan teon, kun kannamme lasta useita kuukausia vatsassamme ja synnytämme kipujen sekä tuskien keskellä ihanan pienen ihmisenalun tähän maailmaan. Vaikka rinnallamme tukenamme olisi mies, vain toinen äiti tietää, mitä kaikkea käymme läpi. Ollaan naiset ja äidit toistemme tukena niin pienissä, kuin suurissakin hetkissä.

Vaikka olen äiti, niin olen myös nainen. Minä en ole pullantuoksuinen kotiäiti, enkä ole myöskään uraohjus, en trimmattuvartaloinen nainen, eikä kotini ole sisustuslehtien sivuilta tuttu. En itse asiassa haluakaan lokeroitua mihinkään muottiin. Haluan olla minä, höttömahainen, avoin, herkkä ja rohkea nainen. Ollaan me kaikki naiset rohkeasti sellaisia, kuin me jokainen haluamme olla. Meidän naisten on myös lopetettava turha vaatimattomuus. Me naiset olemme rautaa, vaikka äitiys ja naiseus ei välttämättä aina ole helppoa.

-Satu-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s