Hiljaisuuden retriitti

Aivan huikea viikonloppu takana Hiljaisuuden retriitissä! Paljon ihania ohjattuja meditaatio- ja mindfulnessharjoituksia, kevyttä joogaa, hyvää kasvisruokaa, luonnossa liikkumista ja rantasaunaa. Ja kaikki tämä tapahtui puhumatta tai kommunikoimatta lainkaan toisillemme.

Olin jo kauan haaveillut retriitistä joogan, meditaation tms. parissa ja vihdoin haaveeni kävi toteen. Odotin retriittiä sekä innolla että myös aivan kauhuissani. Kaikkein eniten pelkäsin etukäteen puhumattomuutta. Hiljaisuus ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut minulle vaikeaa, välillä tuntui vain siltä, kuin olisin ollut suutuksissa toisiin ja ehkä myös vähän epäkohteliaalta, kun esimerkiksi aamulla ei sanottukaan toisillemme huomenta. Vaikka puhumattomuus ei ollut vaikeaa minulle, seuraava retriittini on kuitenkin sellainen, jossa saa myös puhua. Puolet nautinnosta jäi mielestäni pois, koska en päässyt sanallisesti jakamaan asioita kenenkään kanssa. Minulle on näköjään tärkeää päästä keskustelemaan asioista.

Jo heti ensimmäisessä kokoontumisessa perjantai-iltana kävi selville, ettei retriitti tule olemaan mikään läpihuutojuttu, vaan aivan varmasti monenlaiset tunteet ja asiat tulevat nousemaan pintaan, eikä kaikki tule olemaan helppoa ja mukavaa, vaan retriitti tulee sisältämään myös vaikeita asioita ja ikäviä tunteita, kärsimystäkin. Aloitimme ohjatulla mindfulness-harjoituksella, jossa jokainen pääsi miettimään omia syitään, miksi on mukana retriitissä. Ensimmäisenä aloin tietysti miettimään kaikkea ihanaa: rakkautta, valoa, onnellisuutta ja iloa, niitähän minä läksin retriitiltä hakemaan. Kun ohjaaja jatkoi vain syiden kaivamista syvemmältä sisältämme, minullekin pamahti tajuntaani lopulta todellinen syy, miksi olen retriitissä mukana. KIPU, tuo fyysinen tuska ja kärsimys. Se sai minut lähtemään mukaan retriittiin. Halusin saada vinkkejä, miten saan mielen ja hengityksen avulla kipujani helpottumaan, mutta myös samalla huomasin, että kipujen hyväksymisprosessi on minulla edelleen kesken. Valitettavasti.

Lauantaipäivän ohjelmassa meillä oli kevyttä joogaa sekä erilaisia mindfulness- ja meditaatioharjoituksia, joista osa oli jo tuttuja minulle ja osa aivan uusia harjoituksia, joita aion tehdä myös itsenäisesti jatkossa. Opin myös meditoimaan istualleen, aina ennen olen meditoinut makuulla, mutta nyt on helpompaa kun meditointi sujuu istualleenkin. Lauantain ohjelmaan kuului myös läsnäoloharjoitus metsässä. Kävelimme yhdessä metsälenkin, jossa tarkoituksena oli aistia mahdollisimman paljon kaikkea kokemaa: maata jalkojen alla, tuoksuja, ääniä, yksityiskohtia, maisemia jne. Valitettavasti täkäläinen metsä ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta, vaan jäin kaipaamaan vettä ja kalliota. Pohdin myös mielessäni, viliseekö ympärillämme paljon punkkeja tai käärmeitä. Niihin en onneksi törmännyt, mutta ilokseni sain poimia reitin varrelta vähän mustikoita ja puolukoita. Olin hetken se pieni lapsi, joka pienenä tyttönä vanhempien kanssa marjanpoimintareissuilla poukkoili polulta syömään marjoja. Osa retriittiläisistä oli todella vaikuttuneita metsästä, toisin kuin minä, joten oli hienoa tajuta, miten me jokainen koemme asiat hyvin eri lailla.

Lauantain suurin oivallukseni oli, miten yksin me täällä maapallolla olemme. Yksin tulemme tänne maapallolle ja yksin lähdemme täältä maapallolta. Meillä on ympärillämme elämämme aikana ystäviä, tuttavia, sukulaisia ym. Voimme saada heiltä apua ja lohtua, mutta kannamme kaikki surumme ja murheemme kuitenkin yksin. Niistä on vain selviydyttävä itse, yksin. Samoin koemme ilomme ja onnelliset hetkemme usein ystävien kanssa, mutta sen todellisen onnen löydät (jos löydät) vain itsestäsi, oman pään sisästäsi. Tulin melko surulliseksi tästä oivalluksestani, mietinkin jo, miten selviän lauantai-illasta yksin kaikessa hiljaisuudessa. Saunareissulla sattui kuitenkin onneksi kaikkia hauskoja kommelluksia ja kikattelimme niille yhden toisen retriittiläisen kanssa. Supattelimme hänen kanssaan myös muutaman lauseen verran salaa saunassa.

Etukäteen olin pelännyt myös nukahtamista. Miten pystyn nukahtamaan ilman e-kirjan lukemista. Turhaan olin pelännyt. Nukahdin ensimmäisenä iltana varmaan alle kymmenessä minuutissa ja toisena iltana varmaan vartissa. Täytyy kyllä tunnustaa, että lauantai-iltana kamppailin pienen hetken itseni kanssa, voinko avata e-kirjan. En avannut.

Olin etukäteen sanonut perheelleni, että minuun ei saa koko viikonlopun aikana mitään yhteyttä. Olin ajatellut, että jos jotain sattuu kotona, niin sitten sattuu, en sieltä käsin pysty mitään tekemään. Sen verran rikoin sääntöjä ja laitoin lauantaiaamuna kotiin tekstiviestin, että ilmoittavat minulle sittenkin jos jotain sattuu. Ilman somea eläminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta sen tajusin, että ilman puhelinta on vaikea olla. Herätyskello ja kaikki muut tarvittavat ovat minulla puhelimessa.

Vaikka olin nukkunut hyvin, sunnuntaiaamuna olin todella väsynyt, nälkäinen ja vähän kiukkuinenkin. Mietin jo, että tänään ei voi tapahtua enää mitään maata mullistavaa, kaikki on jo nähty. Jo aamun ensimmäisessä meditaatiossa tapahtui kuitenkin jotain niin suurta ja ihmeellistä, ettei minulla ole siihen sanoja. En tiedä, mitä minulle tapahtui ja miten se tapahtui, mutta se oli jotain huikeaa, jota ei voi kuvailla mitenkään kenellekään. Se täytyy jokaisen itse kokea. Tämä tapahtuma sekä ohjaajan kertomus kivusta ja kärsimyksestä avasi myös kyynelkanavani ja itkusta ei meinannut millään tulla loppua. Vaikka tiesin tämän jo aiemmin, nyt se vasta upposi todella tajuntaani, että ei voi saada onnea ja iloa, jos ei ole ensin kärsinyt. Alkuun itkin surusta omiin fyysisiin kipuihini, mutta lopulta itkin onnesta. Ilman kipujani en olisi tällä hyvällä tiellä. En olisi lähtenyt muuttamaan elämääni, en olisi aloittanut mindfulnessia, en joogaa, en meditaatiota, en olisi löytänyt onnea itsestäni jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lopulta olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulle puhkesi fibromyalgia. Elämäni on muuttunut onnellisempaan suuntaan.

Toivon, että voisin tällä kirjoituksellani rohkaista sinuakin tutustumaan rohkeasti itseesi, vaikka se ei ole helppoa ja vaikka se välillä myös pelottaa. Tälläinen retriitti on yksi hyvä tapa tutustua itseensä. Meitä osallistujia oli hyvin monen ikäisiä ja monissa eri elämäntilanteissa olevia. Yhteistä varmaan meille kaikille oli se, että meillä kaikilla oli jo elämänkokemusta vähän enemmän ja monilla varmasti kipeitäkin asioita elämässä. Mukana oli sekä jo pitkään meditaatiota harrastaneita, mutta myös sellaisia, joilla ei vielä paljoa ollut kokemusta. Olimme kaikki yhtä joukkoa ja jo ensimmäisenä iltana henki ihana yhteenkuuluvuuden tunne, vaikkemme tunteneet toisiamme tai puhuneet toistemme kanssa.

Nyt retriitin jälkeen fiilis on mitä mahtavin, mutta pohdittavaa riittää vielä pitkäksi aikaa.

3 vastausta artikkeliin “Hiljaisuuden retriitti”

  1. Osuit naulan kantaan oivallettuasi sen asian että surun ja kärsimyksen kautta voi kokea ilon ja onnellisuuden. Kyllähän ilon voi tietysti kokea muutenkin, mutta sen merkitys syvenee huomattavasti kun on itse omakohtaisesti läpikäynyt kärsimyksen. Oli niin hienoa lukea tätä kertomustasi että olet kiitollinen fibrolle, olet päässyt jo hyvän matkaa henkisellä tielläsi.
    Minäkin olen joskus vaikeina hetkinäni (kun kaikki on vain mustaa) ollut katkera omille ”esteilleni”, jotka ovat tuottaneet sekä kipua että eristäytymistä muista ihmisistä – olen erittäin ääni ja stressiherkkä. Mutta sitten taas kun olen levännyt tarpeeksi ja kerännyt uusia voimia tajunnut että tämä kaikki kuuluu henkiseen matkaani. Ilman näitä vaivoja en olisi pysähtynyt oman itseni ääreen kuuntelemaan oloani. Ilman näitä en olisi löytänyt työkaluja oman itseni tutkiskeluun – ja myös oppia rakastamaan itseäni. Sairauksilla ja ongelmilla on tarkoitus saada meidät tajuamaan että terveys ei ole itsestäänselvyys vaan sitä on vaalittava kuin pientä, hentoa tainta.

    Miten rohkeasti tehty mennä hiljaisuuden retriittiin, oli varmasti vaikuttava kokemus monella tapaa! Vaatii rohkeutta kohdata erilaisia tunteita, jotka pulpahtavat pintaan. Varsinkin monet suomalaiset ovat tottuneet jo lapsesta asti tukahduttamaan negatiiviset tunteensa ja ne kerääntyvät kroppaan, joka soluun ja aiheuttavat sairauksia tai vaivoja/jännitystiloja. Tunteiden purkaminen on siis meidän terveyden kannalta välttämätöntä, vaikka se saattaa olla työlästäkin.
    Olen kerta kerran jälkeen huomannut että keho on päätä viisaampi, kun vain kuuntelemme sen viestejä.

    P.S. Tämä inspiroi minuakin hakeutumaan samanlaiseen retriittiin, oliko sinulla sen yhteystietoja antaa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei, kiitos ihanasta ja syvällisestä kommentistasi ❤
      Voin allekirjoittaa jokaisen lauseesi. Oikein ihanaa alkavaa syksyä sinulle <3.
      Tämä retriitti, missä olin mukana oli kurssikeskus Kreivilässä. Kreivilän sivuilla on siellä olevat kurssit, jotain muistaakseni oli vielä tässä syksylläkin. Seurailen itsekin tarjontaa, mutta nyt toisaalta alkoi kiinnostaa pidempi retriitti. Se on seuraava haaveeni kohde <3.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s